Vanhemmat ei ole kavereita lapsilleen

Vanhemmat ovat kasvattajia!

Olipa tuolla Hesarin mielipidesivulla hyvä kirjoitus vanhemmuuteen liittyen: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010087158.html . Monet vanhemmat kehuvat sillä, että he ovat lastensa kavereita. Mikä kehumisenaihe se on? Ei sitten mikään!

Muistan aina Keijo Tahkokallion aikanaan yhdessä tilaisuudessa esittämän ajatuksen: ”Vanhempien tehtävänä on myös tuottaa pettymyksiä lapsilleen”. Ensikuulemalta se kuulostaa oudolta, mutta kun asiaa ajattelee enemmän, juuri noinhan se on. Vanhempien tulee asettaa rajoja, vaikka se välillä johtaakin ”perheen maailmansotaan”. Tähän on (rajojen asettamiseen) ainakin kolme merkittävää syytä:
1. Lapsen tulee tuntea, että aikuinen rajoja asettaessaan on turvallinen ihminen, joka tahtoo lapsensa parasta. Toki lapsi usein kiukuttelee kaikenlaisista rajoista, mutta se on osa kasvua.
2. Rajoja asettaessaan aikuinen osoittaa samalla välittävänsä lapsestaan; olevansa kiinnostunut lapsen elämästä yms. Muistan aina nuorisotyövuosiltani monen murrosikäisen nuoren sanoneen vanhemmistaan: ”Ne ei välitä pätkääkään musta”. Tuon taustalla oli se, että vanhemmat halusivat olla kavereita, eikä rajoittaa tai kysellä nuoren elämästä. Kapinointi on normaalia, mutta vanhemmuus ei ole rajatonta kaveruutta.
3. Tämän Keijo Tahkokallio toi vielä erikseen esille: Jos vanhemmat eivät opeta lapsilleen rajoja ja tuota välillä pettymyksiä, miten lapsi oppii käsittelemään pettymyksiä tulevaisuudessaan. Jokainen meistä joutuu jossain vaiheessa pettymään ja, jos asian käsittelyä ei ole lapsuudessa opeteltu, asiasta voi syntyä suuri kriisi aikuisena.

Vanhemmat ovat kasvattajia, jotka antavat eväitä elämään niin opastamalla ja kannustamalla kuin myös tarvittaessa tuottaessaan pettymyksiä ja opastaessaan niistä selviämistä.